Hävisin kokonaan - mutta nousin.
◆ Kanavan/sivuston seuraaja 'MJ' kirjoittaa omista kipeistä kokemuksistaan ja tulevaisuudennäkymistään - sanoittaen varmasti monen muunkin elämäntilanteita. Kirjoitus kuvina tekstin alla.
Mä olin hävinnyt kokonaan, ei ruumiistani ollut mitään jäljellä.
Pimeydestä ja pimeyteen..
Pää ja katse alas, ettet turhaa aiheuta olemuksellasi riitaa ja epäilyä.
Ole huomaamaton. Hiljaa!
Mutta ei, missä minä onneton onnistuisin
- kuin päivät tahi koko elämän muiden ihmisten pilamahan.
Huuto kantautuu yli kaiken muun, kaikki hiljenee.
Keho yrittää saada itseään näkymättömäksi, mutta turhaan.
Varas, lehmä.. Kaikki vilahtaa, kun pää kiveen kolahtaa.
Kylmät kädet kaulalla, tunnen niiden puristuvan
kuin boa kurkkuuni, kietoutuen yhä tiukemmin ja tiukemmin..
Kun silmissä enää välähtää, pelkkää mustaa näen vaan..
Herätessäni kuulenkin kuiskauksen..
Kauankohan... Ettet enää silmiäs avaisi..
Kauankohan, että viimeisen henkäyksen ilmaa haukkaisit.. Kuolisit jo?
Sydäntä repii ja sattuu. Henkinen haava, nyt niin ikuinen.
Sisin sanoo: juokse! Juokse idiootti!
Ja silloin menin, kuin aivovamman saaneena..
Toispuolen aivolohko halvautuneena.
Niin lamaantuneeksi minut sait, etten tajunnu mitään, en mistään.
Olin kuin zombie aivoja etsimässä.
Kuin mielenterveyspotilas lobotomian jälkeen.
En ajatellut itse, vaan se mitä sinä ajattelet.
En mennyt, jos halusin, vaan mietin, mitä sinä haluat.
Oma tahtoni oli kadonnut, itsekunnioitukseni hävinnyt.
Kiitos, että lähdit!
Sain vihdoin levittää siipeni,
sytyin tuleen ja tuhkasta nousin siivilleni kuin fenix...
En palaa takaisin, en katso taakse.
Rakennan vain uutta ja kestävää.
Juuri sellaista kuin minä haluan!
